Kohtalokas virhe

Viimeisimmän eli järjestyksessään toisen kirjoitukseni jälkeen tein kohtalokkaan virheen. Kerroin nimittäin intoa puhkuen miehelle, että minullapas on jälleen blogi ja siellä puhaltavat uudet avoimemmat tuulet. Bang! Satasta päin betoniseinää, mitä tulee esimerkiksi anoppiaiheisiin kirjoitusten aihioihin, joita olisi ollut varastossa useampikin. Siis miksi ihmeessä ihmisen pitää olla sellainen lörppö, ettei voi pitää tiettyjä asioita vain itsellään (tai sopivassa naisseurassa)? Lohdutuksena itselleni totean, ettei mies sittemmin kolmeen viikkoon muistanut edes blogiani, saatika löytänyt tänne tietään. Kyseli minulta jonkun kerran, olinko kirjoittanut, ja kun totesin, ettei ole tehnyt mieli, niin tyytyi siihen. Ei jaksanut nähdä vaivaa tarkistaakseen itse. 

Ihana viikonloppu. Ihana siksi, että mies (niin suotavaa kuin hänen läsnäolonsa yleensä onkaan) ymmärsi lähteä viikonlopuksi reissuun ja jäätiin kotiin viettämään äiti-poika-aikaa. Vielä vuosi sitten mies teki pari päivää viikossa töitä toisella paikkakunnalla ja silloin hänen poissaolonsa oli lievästi sanoen raivostuttavaa. Mutta ero olikin siinä, että silloin jouduin vastaamaan itsekseni kaikista ikävistäkin arjen velvollisuuksista, kuten hangoittelevan päiväkotilaisen dumppaaminen laitoksen ovesta sisään kello 7:15. Nyt saan vain rusinat pullasta: pitkään nukutut aamut, myöhään yhdessä valvotut illat, dvd-leffaa, ylenpalttisesti herkkuja lauantain kunniaksi sekä vain lieviä kurinpidollisia manöövereitä. Mainitsinko, että pojat nukkuvat  tällä hetkellä majassa olohuoneen sohvalla? Ja mikä parasta, mies tulee kotiin huomenna illalla kun aletaan taas laskea kierroksia alas ja valmistaudutaan tulevaan arkiviikkoon. 

Sanoinko jo, että minä olen perheemme boheemi ja mies on ainoa, jonka ansiosta esimerkiksi tavarat pysyvät paikoillaan ja homma ylipäätään kasassa? Minä pärjään tuskin itseni kanssa.