Irtisanoutumisuhka

Yö töissä ja edellinen päiväkin. Täyttä touhua ja etenkin vastuuta aamukahdeksasta seuraavaan aamukahdeksaan. Neljältä menin lepohuoneeseen pitkälleen kahdeksikymmeneksi minuutiksi tarkoituksenani ummistaa silmät hetkeksi. Minuutin maattuani soi puhelin jälleen. Murmelin päivä alkoi alusta, ja yö. Hortoillessani näennäisessä valvetilassa pitkin käytäviä, mulle yritettiin sälyttää uusia ei-kiireellisiä tehtäviä tyyliin: "Kun olet nyt joka tapauksessa hereillä, voisitko...?" Ilmoitin, että en voi, enkä aio. Sen sijaan aion irtisanoutua heti aamulla. Ei tämä ole täyspäisen ihmisen hommaa.

Eheheh, unohdin siinä tuskastuneisuudessani, etten voikaan irtisanoutua. Minulla kun ei ole virkaa, mistä sen voi tehdä. Minä, kymmenen vuoden sijainen.

***

Neljän tunnin päiväunet saavat aiemmat ponnistukset verhoutumaan jotenkin aivan erityisellä tavalla kimaltavaan sumuverhoon. I did it once again. Tämän työn eteenpäin ajava voima ovat endorfiinit.

Tämä talo

Ihan lyhykäisesti vain totean, että tämä talo vielä tappaa minut. Turhautumiseen ja työhön. Ikuiseen laittoon, joka ei näy missään. 

Asuin 34 vuotta kerrostalossa ja kaipasin mullan tuntua ja omaa pihaa joka ikinen kesä. Keväisin, kun kiertelin kävelylenkeillä entisen kotini lähistöllä, pihojaan haravoivat ja pensaanalusia kuoputtavat omakotiasujat aiheuttivat mussa suorastaan fyysistä kipua ja kaipausta. Parveke oli kiva korvike, mutta olisihan pitä nyt ymmärtää, että jollei jaksa kastella paria parvekelaatikkoa heinäkuuta pidemmälle, ei ehkä ansaitse omaa pihaa. Ellei se ole asfalttia. 

Oman talomme piha oli alkuun kuin viidakko. Edellisen asukkaan salaperäinen pöheikkö, jossa oli hämäriä, pähkinäpensaiden reunustamia kivipolkuja. Rönttöiset ruusut tunkivat ikkunoihin, hontelot valonpuutteesta kärsivät lehtipuut muodostivat läpipääsemättömän valoesteen. Romanttista ja ihanaa -not. Umpeenkasvanutta ja siivotonta - valitettavasti yes.  Tuli mies ja moottorisaha. Tuli nainen ja visiot. Harjatessani ensimmäistä kertaa talomme kivipolkuja pudonneista lehdistä, ajattelin, että koskaan meillä ei tule olemaan täällä mikään vinksin vonksin, kun olen kerran oman salaisen puutarhani lopulta saanut. Niin vähän minä tiesin.

Saamarin saamari. Kaksi tuntia pihahommia ja kun selkänsä kääntää, kaikki kasvaa taas umpeen, lehdet peittävät kivet, voikukat ja vesiheinä valtaavat tilan. Istuttamani kasvit eivät kasva, kuten kuvittelin. Kaivan niitä ylös, kaivan niitä alas, siirrän ja tungen kompostiin. Euroja, tuhansia euroja. Kaikki silti ihan rempallaan. Projekteja on paljon. Niin paljon, etteivät seuraavat vuodet riitä niihin ensinkään. Mikään ei ole koskaan valmista, kaikki ärsyttää koko ajan.

Joskus mietin, kuinka paljon helpompaa olisi asua ihanassa vanhassa kerrostalossa, sellaisessa jossa olisi korkeat huoneet ja ikkunat keskustan vihreään puistoon. 

Kiinalaiset (tai jotkut) sanovat, ettei mikään ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito. Ainakin haravanvarressa notkumisessa on sama efekti kuin imuroinnissa: mieli askartelee uusien ajatusten parissa koko ajan. Ihmisellä on oikeasti harvoin niin hyvä hetki ja mahdollisuus ajatella. 

Mulla on kolme lasta ja mies. Yksi lapsista on villi ja vapaa, eikä tottele kasvatustani. Se on yksi Peppi Pitkätossu. 

New me - old me

Yhdestä asiasta on pitänytkin kirjoittaa, mutta se on pirun hankalaa. Mä nimittäin laihdutin viime vuonna 16 kg. Koska tämä on kaikkia naisia kiinnostava ikuisuusaihe, saan paljon aiheeseen liittyviä kyselyitä. Miksi juuri nyt, mutta ei aiemmin? Miten? Jollain erikoistavalla varmaankin? Liikkumalla nyt ainakin? Onko tulos ollut pysyvä? Onko pää pysynyt mukana?

Mä aloitan helpoimmasta eli teknisestä suorituksesta. Olen aina ollut matemaattinen tyyppi ja mulle sopii parhaiten se, että todellakin tiedän, mitä tungen suustani sisään. Otin siten puolisentoista vuotta sitten käyttööni Kalorilaskuri-nimisen nettiohjelmiston, johon merkkailin aika tunnollisesti kaiken syömäni. Jouduin aika pitkään jopa punnitsemaan joitakin ruokia pienellä keittiövaa'alla, koska painojen ja annoskokojen arviointi oli mulle vuosia kestäneen huolettoman syömisen myötä hämärtynyt. Se määrä, minkä kuvittelin esim painavan 50g, saattoikin olla 150g eli triplakalorit. Jäykästä kurinalaisuudesta yritin kyllä pysyä erossa tuosta vaa'asta huolimatta, enkä varsinaisesti ihan alun jälkeen kieltänyt itseltäni mitään. Jos söin munkin, merkkasin kalorilaskuriin munkin, enkä jäänyt sitä suuremmin märehtimään. Ihan alkuun olin kuukauden aika tiukasti vähä- ja hyvähiilihydraattisella dieetillä (pois leivät, pastat, perunat, riisi, herkut, tilalla vihanneksia ja vähän jyvänäkkäriä), mutta pahimman hiilarivieroituksen jälkeen aloin lisäillä ruokavaliooni takaisin vähän kaikenlaista, jotta pystyisin syömään jatkossakin loppuelämäni itseltäni varsinaisesti mitään kieltämättä. Toimi alkuun ainakin mulla. Kaloreissa pysyttelin tuossa kalorilaskurin minulle ehdottamassa noin 1600-1800kilokalorissa per päivä, ja paino putosi. Tammikuusta kesään mennessä painoa oli lähtenyt 12 kg ja siitä seuraavaan alkuvuoteen yhteensä noin 16.

Liikuntaa lisäsin entiseen verrattuna kyllä jonkun verran, mutta pääasiallinen tavoitteeni oli tehdä siitä ylipäätään jokseenkin säännöllinen tapa entiseen verrattuna. Saatoin siis liikkua esim kahdesti viikossa, mikä kuullostaa todella vähältä, mutta on entiseen kausittaiseen nolla-liikkujaan verrattuna jo iso voitto. Tavoitteeni oli, että muutos olisi pysyvä. Ajattelin, että toimisin samoin elämäni loppuun saakka.

Miksi kaikki tämä? No tietty siksi, että paino oli kivunnut itseltänikin salaa melko tähtitieteellisiin lukemiin, jonka jotenkin täysin käsittämättömästi olin onnistunut kieltämään itseltäni. Vaikka vaaka olisi kertonut mitä, selitin sen aina itselleni olevan väliaikaista turvotusta, ja todellisen painoni olevan jotain ihan muuta. HALOO! En tiedä, mistä herätys tilanteeseen oikein syvimmiltään syntyi, mutta mulle vaan tuli sellainen hyvin syvä tunne siitä, että tämä tie oli nähty, ja muutos oli ainoa mahdollisuus. Tajusin vaan jotenkin tosi syvästi, että entinen elämäni johtaisi mun ennenaikaiseen hautaan, enkä missään tapauksessa voinut elää itseeni tyytyväisenä sellaisena, vaikka kaikenlainen "hyväksy itsesi juuri sellaisena kuin olet"-filosofia onkin vallalla tällä hetkellä. Toinen paljon maallisempi syy löytyi vaatteista: en halunnut pukeutua telttoihin, ja juuri mikään normirekkien kolttu ei enää meinannut mahtua päälle. (Tämänkin mä pitkään selitin itselleni nykymerkkien kummallisella naiskuvalla ja oudoilla leikkauksilla. En suostunut uskomaan olevani vaan kertakaikkiaan liian iso niihin.)

Tää on niin iso aihe, että jatkan tästä myöhemmin. Tässä siis vähän alkua. TOSI pohdintoihin päästään tuonnempana...

Leikitään, että se olisi yksin maailmassa

Tulin kotiin keskiviikkona ja perhe jäi jatkamaan lomaa. Kerroin miehelle taanoin syyksi, että suunnittelin tälle perjantaille naisten tapaamista, ja tarvitsen loman loppuun myös omaa aikaa ja lomaa perheestä, jotta jaksan palata töihin. Unohdin kertoa (tai se ei tuntunut tähdelliseltä mainittavalta), että tämän päivän Tammisaarireissun lisäksi buukkasin itseni mökkireissulle huomisesta sunnuntaihin. Lisää ihania naisia. 

Kuka kunnon äiti ottaa lomaa omasta perheestään? Jos aiemmilta sukupolvilta kysytään, niin ei kukaan! Äiti on vastuunkantaja ja uhrautuja. 

Olen leikkinyt sinkkua ihan urakalla. Ensin torstaina pistin kotona hösseliksi, järjestelin kaappeja ja hävitin roinaa jätesäkkiperiaattella. Siis niin ihanan terapeuttista nähdä, kun kama lähtee. Mä en todellakaan ole mikään siivoaja, mutta rojun järjestämistä rakastan. Ja sisustamista. Suurin ongelma meinasi muodostua sohvasta, jota kirpputoriauto ei huolinut matkaansa. Hetken velloin "mulla on maailman mauttomin sohva eli olen siis juntti"-fiilareissa. Illaksi järjestyi spontaani kahvittelu kaverin kanssa ja sitten pistin vaatekaappia uusiksi pankkikortti kuumana. Aijettä! 

Parasta ehkä kuitenkin on ollut se, että saa syödä milloin haluaa tai vaihtoehtoisesti olla syömättä. Kukaan ei vaadi aamiastalounastapäivällistä. Ei tartte roikkua kauhan varressa vääntämässä jotain jauhelihasoosia. Runsaan vuorokauden sinkkuelämän jälkeen mun jääkaappikin alkoi näyttää mukavalta: siellä oli vain maitorahkaa, mansikoita, mustikoita ja kuoharia. Älkääkä sinkut väittäkö, että te muka söisitte muutakin. Rikotte vaan mun illuusion! 

Uhmakkaana boheemina join kahvia eilen vielä klo 23 aikoihin. Hullu saa olla, muttei tyhmä. Bling. Valvoin kolmeen. Rakkaat ystävät, jotka jaoitte tänään kanssani ihanan päivän Tammisaaressa: se joka vingutti tänään visaa ja puhui pehmeitä ja etenkin tunnusti salaisimmat (hyvin pinnalliset) mielihalunsa, oli väsynyt haamuni! Oikeesti olen tosi diippi! :D

Mökillä olon syvin olemus

Alkutilanne: Meillä on mökki, jonka omistaa mies. Hallintaoikeus kuuluu edelleen miehen äidille, eli anopille. Hallinta"oikeus" taasen meille, jotka mökkiä käytämme. Minulla miniänä ei ole mökkiin mitään oikeuksia, paitsi raaputtaa pihaa, grillata, tiskata ja saunoa. Mielipiteitäni lauon toki ilmaan tiheästi koskien myös kaikkea muuta, ja niitä jopa usein kuunnellaan.

Mökki on: hyväkuntoinen, 30-v vanha mutta vanhemmalta näyttävä, täynnä potentiaalia mutta myös täynnä 80-luvulla sinne tuotua kalustusta. Sijainti lähellä keskikokoista taajamaa, laakeilla aakeilla. 

Ongelma: Minulla on mökillä epämiellyttävä olo. Sellainen tukkoinen, sulkeutunut, eikä lainkaan vapaa. En osaa olla, kun haluaisin muurinpohjalättyjen paistamisen sijasta maalata itsekseni lattioita, sisustaa keittiötä, hioa ikkunanpokia. Mies ymmärtää tämän, mutta ihmettelee samalla miksi en kympillä innostu kalaretkistä läheiselle joelle ja grilliruuan varioimisesta tuhannella tavalla, kun oikeasti voisin vain olla ja nautiskella mökkielämästä. Olla tekemättä mitään ihan luvan kanssa. Jos haluaisin sellaista, minulle olisi helpompi mennä vuokramökille, kuin olla omalla, johon ei saa koskea. Tämä tikkari on sun, mutta saat nuolla sitä vasta ensi lauantaina. Tai et ehkä silloinkaan, koska karkkipäivä saattaa olla peruttu. 

Ongelma 2: Remppasuunnitelmia on vuosien aikana tehty ja tehty. Aina puhutaan, että voisi ja voisi. Koskaan ei tapahdu mitään. Ja miksi tapahtuisi, kun perustukset ovat periaatteessa kunnossa ja kyse on lähinnä ulkonäköön vaikuttavista tyyliseikoista.

Ongelma 3: En tiedä, mitä mökkielämä minulle tarkoittaa. Ja pitääkö sen olla tietynlaista ollakseen oikeaa? Vuosia sitten Suvun toista miniää sivulauseissa paheksuttiin, kun hän karkasi omalta mökiltään autolla läheisiin kyliin ja kaupunkeihin. "Ei viihtynyt mökillä", sanottiin ja ravisteltiin päätä. Tuolloin minä olin vielä se hyvä, joka marjasti ja pyllisteli pusikoissa. Oikeanlainen miniä, hyvä, hyvä! Entäpä, jos toinen olikin jo löytänyt sisäisen mökkeilijäminänsä, joka teki niinkuin tahtoi: poimi parhaat palat ja paineli urbaaniin melskeeseen vanteen alkaessa puristaa?

Minä: Ymmärsin juuri tänä aamuna, että minulle mökkeily on parhaimmillaan silloin, kun siihen ei sisälly pakosti mitään mökkirutiineja. Jos olisin mökillä ihan itsekseni, päiväni olisi seuraavanlainen: joisin aamukahvin ja söisin aamiaisen aurinkoisella pihalla. Lähtisin autolla kiertelemään lähitienoiden vanhantavaranliikkeitä. Iltapäivällä tekisin pyörälenkin. Söisin salaatin. Tekisin ruokani grillin sijasta kattilassa/pannussa/uunissa, jota ei remontin puutteessa vielä ole. Maalailisin ikkunanpokia iltamyöhälle. Joisin vähän valkoviiniä ja maalailisin lisää. Surffailisin netissä. Olisin mökillä yhtä someriippuvainen, kun kaupungissakin, eikä kukaan paheksuisi minua. Mökki olisi minulle maaseudun vastine kaupunkikodilleni, jossa voisin olla juuri kuten haluan, en oikein tai väärin. 

Ratkaisu: ?

Kohtalokas virhe

Viimeisimmän eli järjestyksessään toisen kirjoitukseni jälkeen tein kohtalokkaan virheen. Kerroin nimittäin intoa puhkuen miehelle, että minullapas on jälleen blogi ja siellä puhaltavat uudet avoimemmat tuulet. Bang! Satasta päin betoniseinää, mitä tulee esimerkiksi anoppiaiheisiin kirjoitusten aihioihin, joita olisi ollut varastossa useampikin. Siis miksi ihmeessä ihmisen pitää olla sellainen lörppö, ettei voi pitää tiettyjä asioita vain itsellään (tai sopivassa naisseurassa)? Lohdutuksena itselleni totean, ettei mies sittemmin kolmeen viikkoon muistanut edes blogiani, saatika löytänyt tänne tietään. Kyseli minulta jonkun kerran, olinko kirjoittanut, ja kun totesin, ettei ole tehnyt mieli, niin tyytyi siihen. Ei jaksanut nähdä vaivaa tarkistaakseen itse. 

Ihana viikonloppu. Ihana siksi, että mies (niin suotavaa kuin hänen läsnäolonsa yleensä onkaan) ymmärsi lähteä viikonlopuksi reissuun ja jäätiin kotiin viettämään äiti-poika-aikaa. Vielä vuosi sitten mies teki pari päivää viikossa töitä toisella paikkakunnalla ja silloin hänen poissaolonsa oli lievästi sanoen raivostuttavaa. Mutta ero olikin siinä, että silloin jouduin vastaamaan itsekseni kaikista ikävistäkin arjen velvollisuuksista, kuten hangoittelevan päiväkotilaisen dumppaaminen laitoksen ovesta sisään kello 7:15. Nyt saan vain rusinat pullasta: pitkään nukutut aamut, myöhään yhdessä valvotut illat, dvd-leffaa, ylenpalttisesti herkkuja lauantain kunniaksi sekä vain lieviä kurinpidollisia manöövereitä. Mainitsinko, että pojat nukkuvat  tällä hetkellä majassa olohuoneen sohvalla? Ja mikä parasta, mies tulee kotiin huomenna illalla kun aletaan taas laskea kierroksia alas ja valmistaudutaan tulevaan arkiviikkoon. 

Sanoinko jo, että minä olen perheemme boheemi ja mies on ainoa, jonka ansiosta esimerkiksi tavarat pysyvät paikoillaan ja homma ylipäätään kasassa? Minä pärjään tuskin itseni kanssa. 

Kuonaa

Kamalasti kuonaa on päässyt kertymään korvien väliin ja pelkään, että se turskahtaa ulos hallitsemattomasti nyt, kun olen ehkä ajatellut alkaa kirjoittamaan uudelleen. Tursk. Siispä mä yritän säännöstellä sitä pienempiin annoksiin ja ajan hengen mukaisesti sijoitella väliin myös niitä ihkuja arjen onnehippusia, kuten esimerkiksi nuhainen ja kiukkuinen Neljävee tai ostoskassien vuoksi nilkkoihin asti venyneet kädet. Josta tulikin mieleeni, että olen ihan korviani myöten täynnä tätä vallalla olevaa onni-filosofiaa. Kuinka kaikessa pitäisi nähdä se positiivinen ja antaa auringon säteiden kullata harmaa mieli. Olen tullut siihen tulokseen, että jos ****ttaa, niin on parasta hetken velloa siinä tunteessa ja jatkaa sitten hampaita kiristellen eteenpäin. Havuja, perkele! Kyllä se aurinko joskus paistaa taas risukasaankin (oletettavasti), mutta ei kyllä aina, ja turha teeskennellä muuta. Kuten esimerkiksi viime viikolla, kun olisin halunnut yksinkertaisesti vain kävellä pois omasta elämästäni. En yhtään vähempää. 

Ja tähän sellainen onnenhippu. Tein ihan sairaan hyvää osso buccoa lampaan potkasta, vai mikä se nyt onkaan sellainen pihvin näköinen, jossa on keskellä halki leikattu selkänikama. Paitsi ettei se mitään osso buccoa ollut taaskaan, kun multa puuttui puolet ainesosista ja vaihdoin ne lennosta toisiksi. Lopulta se oli siis lammas-kasvis-tomaatti-kermakastikepataa. Kukaan ei sanonut yök. Ja ulkona oli järisyttävän ihanaa istuskella. Nyt se taas alkaa -pihaelämä!