Kamalasti kuonaa on päässyt kertymään korvien väliin ja pelkään, että se turskahtaa ulos hallitsemattomasti nyt, kun olen ehkä ajatellut alkaa kirjoittamaan uudelleen. Tursk. Siispä mä yritän säännöstellä sitä pienempiin annoksiin ja ajan hengen mukaisesti sijoitella väliin myös niitä ihkuja arjen onnehippusia, kuten esimerkiksi nuhainen ja kiukkuinen Neljävee tai ostoskassien vuoksi nilkkoihin asti venyneet kädet. Josta tulikin mieleeni, että olen ihan korviani myöten täynnä tätä vallalla olevaa onni-filosofiaa. Kuinka kaikessa pitäisi nähdä se positiivinen ja antaa auringon säteiden kullata harmaa mieli. Olen tullut siihen tulokseen, että jos ****ttaa, niin on parasta hetken velloa siinä tunteessa ja jatkaa sitten hampaita kiristellen eteenpäin. Havuja, perkele! Kyllä se aurinko joskus paistaa taas risukasaankin (oletettavasti), mutta ei kyllä aina, ja turha teeskennellä muuta. Kuten esimerkiksi viime viikolla, kun olisin halunnut yksinkertaisesti vain kävellä pois omasta elämästäni. En yhtään vähempää.
Ja tähän sellainen onnenhippu. Tein ihan sairaan hyvää osso buccoa lampaan potkasta, vai mikä se nyt onkaan sellainen pihvin näköinen, jossa on keskellä halki leikattu selkänikama. Paitsi ettei se mitään osso buccoa ollut taaskaan, kun multa puuttui puolet ainesosista ja vaihdoin ne lennosta toisiksi. Lopulta se oli siis lammas-kasvis-tomaatti-kermakastikepataa. Kukaan ei sanonut yök. Ja ulkona oli järisyttävän ihanaa istuskella. Nyt se taas alkaa -pihaelämä!
Olen samaa mieltä et ihan liikaa ängetään positiivisutta joka paikkaan väen vängällä. Se on niin superteennäistä. joskus elämä on tyhmää ja saa valittaa.
VastaaPoistaKauhean kiinnostavaa et meinasit kävellä elämästäs ulos. Mäkin joskus olen lähdössä, sit mietin hetken ja totean senkin olevan huono vaihtoehto.
Varsinkin blogistaniasta löytyy näitä onni-blogeja paljon, ja onhan niillä varmaan sijansa. Mä en silti jaksa ajatella kaikesta aina positiivisesti. Mun tarttee saada rypeä kunnolla, jotta tajuan myös paremmin ne hyvät hetket.
VastaaPoistaJoo, viime viikko oli varsinainen. Olisin kyllä elämästäni lähtiessä ottanut varmaan lapset mukaan kuitenkin, mutta kaiken muun olisin voinut jättää. Lähinnä toi kumpusi työstä ja siitä, millaista kaikesta on tullut tahtomattani. Mä ajattelin olevani ajautunut keski-ikäisyyden umpikujaan, jolloin ei voi enää tehdä äkkikäännöstä ja karata.
Voi muru, ei ole harvinaisia ne hetket kun istuu prisman parkkipaikalla ja miettii mihin lähtisi. Kotiin sitä kuitenkin päätyy. Ja lapset taitaa varmistaa sen vielä paremmin.
PoistaToi positiivisuusjuttu on siitä mielenkiintoinen, että tuntuu löytyvän kovasti niitä ääripuolestapuhujia ja sitten täysin vastareaktion kokevia. Mä olen ollut pitkään sellainen valittaja ja nalkuttaja, joka on purkanut omaa huonoa oloaan muihin, niin nyt, kun olen hiukan opetellut kiitollisuutta ja sitä, miten asenteensa voi valita, näkökulmaa vaihtaa, huomaan, että olo on helpompi. Ei mitään päälle liimattua, väkisin väännettyä onnellisuutta, vaan sitä, että tietoisesti valitsee, mistä vinkkelistä katsoo. Se tuntuu jotenkin sellaiselta, että hallitsee jotain elämänaluetta sen sijaan, että on sen armoilla. Tai ainakin on sellainen luulo itsestään. ;)
VastaaPoistaJa sitten välillä tapahtuu jotain, että on pakko velloa syövereissä tai kirota pitkään, koska ei ne tunteet häviä sivuuttamalla, vaan elämällä ne, ihan ajan kanssa. Ja sitten taas pyristelee selkeämmille vesille.
Se onnellisuus, minkä puolesta mä liputan, on tosi pienimuotoista. Sellaista hetkessä elämistä ja pikkuisten hyvien hetkien huomaamista, kuten vaikkapa että kylläpä cappuccino maistuu tänään hyvältä ja onpas kiva nauttia siitä rauhassa tämä seuraava 10 minuuttia, tai, että tulipas loistavan hyvää osso buccoa, ennen kuin palaan mahdollisen ketutuksen pariin. :) Että on sitten ainakin se 10 minuuttia hyvää hetkeä v-mäisen päivän keskellä.