Kuonaa

Kamalasti kuonaa on päässyt kertymään korvien väliin ja pelkään, että se turskahtaa ulos hallitsemattomasti nyt, kun olen ehkä ajatellut alkaa kirjoittamaan uudelleen. Tursk. Siispä mä yritän säännöstellä sitä pienempiin annoksiin ja ajan hengen mukaisesti sijoitella väliin myös niitä ihkuja arjen onnehippusia, kuten esimerkiksi nuhainen ja kiukkuinen Neljävee tai ostoskassien vuoksi nilkkoihin asti venyneet kädet. Josta tulikin mieleeni, että olen ihan korviani myöten täynnä tätä vallalla olevaa onni-filosofiaa. Kuinka kaikessa pitäisi nähdä se positiivinen ja antaa auringon säteiden kullata harmaa mieli. Olen tullut siihen tulokseen, että jos ****ttaa, niin on parasta hetken velloa siinä tunteessa ja jatkaa sitten hampaita kiristellen eteenpäin. Havuja, perkele! Kyllä se aurinko joskus paistaa taas risukasaankin (oletettavasti), mutta ei kyllä aina, ja turha teeskennellä muuta. Kuten esimerkiksi viime viikolla, kun olisin halunnut yksinkertaisesti vain kävellä pois omasta elämästäni. En yhtään vähempää. 

Ja tähän sellainen onnenhippu. Tein ihan sairaan hyvää osso buccoa lampaan potkasta, vai mikä se nyt onkaan sellainen pihvin näköinen, jossa on keskellä halki leikattu selkänikama. Paitsi ettei se mitään osso buccoa ollut taaskaan, kun multa puuttui puolet ainesosista ja vaihdoin ne lennosta toisiksi. Lopulta se oli siis lammas-kasvis-tomaatti-kermakastikepataa. Kukaan ei sanonut yök. Ja ulkona oli järisyttävän ihanaa istuskella. Nyt se taas alkaa -pihaelämä! 

Nimi

Menihän se päivä näinkin. Neljävee ilmoittautui sairaaksi ja vaati seuralaisen, jonka tehtävä oli ruuan tarjoilun lisäksi pelata kanssaan tuntikausia Afrikantähteä. Lyötiin Miehen kanssa aamulla kivipaperisakset ja tämä arpa voitti.

Jottei päivä olisi mennyt hukkaan, vaihdoin tieteelliset ambitiot aivottomaan nettisurffailuun ja toden totta, sain aikaan ehkä enemmän kuin vakavammissa hommissa ikinä. Perustin uuden blogin, koska kirjoittamisen tarve ei ole muuttunut - vain tapa ja tyyli hakevat uusia tuulia. Olen kyllästynyt kuvaamaan, olen kyllästynyt miettimään, miten sanani asettelen. Olen myös kyllästynyt vanhaan perässä vedettävään luomukseeni, jossa on paljon historiallista painolastia mukana. Eräs  hyvin läheinen sinetöi päätökseni tiedustelemalla otsa kurtussa, miksi en enää kirjoita sinne. Minulla on kuulemma velvollisuus! Ei muuten ole.

Mutta että voi olla vaikeata keksiä näille tuulen tuiverruksille joku nimi, jota joku fiksumpi ja filmaattisempi jossain ei olisi jo käyttänyt. Sitä paitsi nimen pitäisi olla sellainen, että se ei houkuttele yhtään ketään. En halua tänne laumoja - haluan tänne vain ne, jotka oikeasti pysähtyvät ja näkevät sanojen taakse.