torstai 17. heinäkuuta 2014

Tämä talo

Ihan lyhykäisesti vain totean, että tämä talo vielä tappaa minut. Turhautumiseen ja työhön. Ikuiseen laittoon, joka ei näy missään. 

Asuin 34 vuotta kerrostalossa ja kaipasin mullan tuntua ja omaa pihaa joka ikinen kesä. Keväisin, kun kiertelin kävelylenkeillä entisen kotini lähistöllä, pihojaan haravoivat ja pensaanalusia kuoputtavat omakotiasujat aiheuttivat mussa suorastaan fyysistä kipua ja kaipausta. Parveke oli kiva korvike, mutta olisihan pitä nyt ymmärtää, että jollei jaksa kastella paria parvekelaatikkoa heinäkuuta pidemmälle, ei ehkä ansaitse omaa pihaa. Ellei se ole asfalttia. 

Oman talomme piha oli alkuun kuin viidakko. Edellisen asukkaan salaperäinen pöheikkö, jossa oli hämäriä, pähkinäpensaiden reunustamia kivipolkuja. Rönttöiset ruusut tunkivat ikkunoihin, hontelot valonpuutteesta kärsivät lehtipuut muodostivat läpipääsemättömän valoesteen. Romanttista ja ihanaa -not. Umpeenkasvanutta ja siivotonta - valitettavasti yes.  Tuli mies ja moottorisaha. Tuli nainen ja visiot. Harjatessani ensimmäistä kertaa talomme kivipolkuja pudonneista lehdistä, ajattelin, että koskaan meillä ei tule olemaan täällä mikään vinksin vonksin, kun olen kerran oman salaisen puutarhani lopulta saanut. Niin vähän minä tiesin.

Saamarin saamari. Kaksi tuntia pihahommia ja kun selkänsä kääntää, kaikki kasvaa taas umpeen, lehdet peittävät kivet, voikukat ja vesiheinä valtaavat tilan. Istuttamani kasvit eivät kasva, kuten kuvittelin. Kaivan niitä ylös, kaivan niitä alas, siirrän ja tungen kompostiin. Euroja, tuhansia euroja. Kaikki silti ihan rempallaan. Projekteja on paljon. Niin paljon, etteivät seuraavat vuodet riitä niihin ensinkään. Mikään ei ole koskaan valmista, kaikki ärsyttää koko ajan.

Joskus mietin, kuinka paljon helpompaa olisi asua ihanassa vanhassa kerrostalossa, sellaisessa jossa olisi korkeat huoneet ja ikkunat keskustan vihreään puistoon. 

Kiinalaiset (tai jotkut) sanovat, ettei mikään ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito. Ainakin haravanvarressa notkumisessa on sama efekti kuin imuroinnissa: mieli askartelee uusien ajatusten parissa koko ajan. Ihmisellä on oikeasti harvoin niin hyvä hetki ja mahdollisuus ajatella. 

Mulla on kolme lasta ja mies. Yksi lapsista on villi ja vapaa, eikä tottele kasvatustani. Se on yksi Peppi Pitkätossu. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti